--- Tuiskunen.blogspot.fi ---
on yksi allekirjoittaneen tavoista purkaa mielen syövereistä pursuilevia ajatuksia ihmisten ilmoille, joten täältä löytyy muun muassa asiaa ja arvosteluja konsolipeleistä, sekä musiikista. Huumoria ja myös vähän diipimpää pohdintaa elämästä, sekä ihan vaan satunnaisia tarinoita meikäläisen maailmasta.

#Konemusiikki #Protush #Trance #Dj #Tuottaja #Playstation #Extreme #Lautailu #Leffat #Kauhu #Kotimainen #Tampere #Tappara #1987 #HugoBoss #Olut #Sauna

Kategoriat:

maanantai 23. lokakuuta 2017

Turhanpäiväiset peliöverit


Seuraavaa tekstiä näistä kinkkisistä ongelmista ei kannata ihan liian vakavasti ottaa. Mietin jo itsekin tätä kirjoittaessa, että mitähän mä taan jorisen. Noh, syvällisempiä juttuja sitten muissa teksteissä, mutta tällä kertaa pureudutaan vähän kevyemmin pelien maailmaan.

Oli vuosi 1998, kun sain joululahjaksi ensimmäisen pleikkarini kahdella Dualshock ohjaimella, muistikortilla, Tekken 2 pelillä ja Demo 1 CD:llä varustettuna. Se oli aivan mahtava setti, josta allekirjoittaneen konsolipelaamisen voi sanoa saaneen alkunsa. Tätä ennen olin toki jo kavereilla pelaillut satunnaisesti kaikenlaisia pelejä ja omasta hyllystäkin löytyi Nintendo GameBoy Pocket, mutta PSX saavuttua taloon... siinä oli sitä jotain!

Tässä kohtaa pakko mainita, että tuohon aikaan suurimman osan ajasta kyllä temmellettiin ulkosalla, eikä suinkaan viihdytty tuntikaupalla töllöttimen ääressä (wink wink nykynuoriso)

Pelaaminen, kuten moni muukin asia oli silloin nassikkana hyvin erilaista mitä se on nykyään. Ei pelkästään johtuen iästä ja siitä miten pelihankinnat joutui venyttämään vanhempien kukkaron nyörit vinkuen, vaan myös siitä miten paljon pienempi oli pelitarjonta silloin. Myös hinnat olivat korkeampia huomattavasti pidempään, eikä ollut digistoreja kaikkine tarjouksineen houkuttelemassa heikkorankaista pelaajaa poimimaan peliä toisensa jälkeen omakseen. 
Siihen aikaan pelit pelattiin huolella läpi ja yleensä useampaankin kertaan ilman mitään Youtuben tarjoamia läpipeluu ohjeita tms. Myös demo CD:t osattiin ulkoa pelitrailereita myöten. Pelit ostettiin aina kaupoista ja se koko retki ostohetkestä aina levyn neitsyyden viemisestä konsoliin oli ainutlaatuinen tarina itsessään. Oi niitä aikoja.

PS3:n myötä alkoi tarjontaa puskea yhä enemmän, kun mm Playstation Store avasi ovensa. Alkuun tämä digitaalinen pelimyymälä loisti lähinnä mitättömyydessään, mutta vuosien saatossa valikoima laajenikin satoihin, ellei jopa tuhansiin peleihin ja demoihin. Eikä tässä vielä kaikki. PS Plus jäsenille alkoi sataa "ilmaisia" pelejä (jäsennyyden voimassa olo ajaksi) joka jatkuu vielä tänäkin päivänä nyt myös PS4:lla ja VITA:lla. Viikottain vaihtuvat tarjouskampanjat ovat myös 24/7 padin ulottuvilla.

Meikäläinen kun tykkää poimia kaiken ilmaisen ja monesti hyvät tarjouksetkin matkaansa, niin ensimmäinen rajoittava tekijä tuli hyvinkin pian vastaan. Nimittäin pleikkari kolmosen 320gt kovalevy täyttyi hujauksessa storesta ladatusta sisällöstä. Nyt PS4 aikakaudella, kun pelit pitää joka tapauksessa asentaa oli ne sitten digi tai ei, niin tilan puute iskee välittömästi vastapalloon tätä pelihamstraajaa (ompa mullakin ongelmat). Noh, tämä on sinänsä hyvä, koska nyt joutuu miettimään ne pelit, mitä oikeasti haluan pelata ja muut sitten jääkööt digikirjastoon kummittelemaan ehkä ikuisiksi ajoiksi. 
Kun PS4 päivittyi tukemaan ulkoisia kovalevyjä, oli sanomattakin selvää, että meikä marssi Giganttiin hakemaan 3 teraa lisää tilaa terasen PS4 PRO:n kylkeen. Nyt ei muuten ihan heti lopu tila kesken!
Tästä päästäänkin jutun lopulliseen kliimaksiin, eli konsolissa vallitsevaan pelien valtamereen. Kevyesti yli sadan pelin valikoimasta on kovin vaikea päättää, mihin sitä käyttäisi suht vähäisen (peli)vapaa-aikansa, kun on vaikea keskittyä yhteen taikka kahteen peliin kerrallaan muiden huutaessa nimeään konsolista. Tilannetta ei helpota myöskään se, että monesti hyvin nopeasti uuden pelin aloitettua iskee totaalinen kyllästyminen, koska tuntuu, että kaikki nämä on jo nähty ja koettu. Olen siis kuitenkin pelannut mitä ilmeisimmin aivan liikaa. 
Tästä turhanpäiväisestä purnauksesta huolimatta pelaaminen on mahtava harrastus muiden ohella edelleen ja etenkin hyvällä kaveriporukalla! Kiinnostaisikin tietää, onko teillä muilla ollut näitä samoja kamalia onkelmia? 

perjantai 20. lokakuuta 2017

Elämää paniikkihäiriön kanssa OSA 1


Aihe, josta nykyään paljon puhutaan, mutta josta voisi puhua vielä paljon enemmänkin. 
Sairaus, jota on ulkopuolisen monesti hyvin vaikea ymmärtää, ellei ole sitä itse kokenut.
Vaiva, joka harvemmin näkyy ulospäin ennen pahan kohtauksen laukeamista.
Luulotila, että kuolee. 

~Paniikkihäiriö~

Olen kyseisen sairauden kanssa paininut ennemmän tai vähemmän jo yli 12 vuotta. Sinä aikana olen oppinut siitä paljon, sekä myös jotenkin osaan elää sen kanssa. Tänään tuli fiilis, että voisin jakaa vähän kokemuksiani kyseisestä pään vaivasta vuosien varrelta tähän päivään. Itselleni tämä on ainakin terapeuttista purkaa aihetta, vaikka nykyään oma tilanteeni paniikin suhteen onkin pääosin jo parempi. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen ensimmäiset saamani kohtaukset, sikäli miten ne muistan.

Ensimmäinen kohtaus: Kahvittelu ABC:llä

Muistan ensimmäisen kohtaukseni, kuin eilisen päivän. Olin silloin 18 vuotta täyttänyt ajokortin omistava nuorimies. Meillä oli kavereiden tapana käydä kahvittelemassa ja pelaamassa mm. Photo Playta Tampereen Lahdesjärven ABC:lla. Tämä eräs kerta kuitenkin poikkesi tavan omaisesta, hyvin inhottavalla tavalla.
Oli kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä. Olimme olleet paljon ulkosalla ennen saavuttuamme tuttulle ABC:n huoltoasemalle. Siinä kahvia hörppiessäni tunsin pian oudon tunteen, jota luonnollisesti pelästyin mielessäni melkoisesti. Tässä kohtaa en vielä tiennyt mitään mistään paniikkihäiriöistä ja aloinkin pelätä, mikä ihme mua vaivaa. Lähdin pöydästä kesken Photo Playn, koska en enää nähnyt ruutua kunnolla ja päässä alkoi tosissaan heittää. Kylmä hiki nousi pintaan ja kädet alkoivat täristä. Sanoin kavereille vain meneväni pelaamaan RAY:n pelikonetta kertomatta mitään heikosta olotilastani. Paniikin ollessa päällä mietin vaan mitä nyt tapahtuisi seuraavaksi. Ehdin jo kuvitella vaikka mitä, kunnes olo pikku hiljaa helpotti. Kerroin oudosta hetkestäni kavereille ja päädyimme siihen loppu tulokseen, että kyseessä oli joko auringon pistos tai nestehukka. Asiaa ei pohdittu sen enempää.

Toinen kohtaus: Työhaastattelu

Olin 19 vuotias, edelleen nuorimies ja menossa työhaastatteluun Tampereen keskustassa. Kyseessä oli ryhmähaastattelu, jossa haettiin myyjiä Lidliin. Kävelin paikan päälle kerrostalorakennukseen jossain työkkärin lähistöllä ja etsin oikean kerroksen. Odotustilaan saapuessani jälleen outo tunne ja valtava ahdistus iskivät, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vilkaisin huoneessa istuvia ihmisiä ja käännyin vaiston varaisesti takaisin hissiaulaan yrittäen hengittää. Tämä ei kuitenkaan auttanut, vaan oli lähdettävä portaat alas ja ulos kävelemään. Olin kävellyt jonkin matkaa pois päin aikeena jättää koko haastattelu väliin, kunnes olo hieman rauhouttui ja pettymyksen tunne otti vallan. En voinut itselleni sallia ainoan työhaastattelun jäädä väliin, vaan käännyin takaisin alkuperäiseen päämäärääni ja juoksin odotustilaan. Ehdin kuin ehdinkin vielä ajoissa paikalle ja hyvä niin, koska kyseisessä työpaikassa olen vielä tänäkin päivänä.

Kohtaus numero 3: Työpaikalla

Vieläkin nuori 19 vuotias Heikki, joka oli joitakin viikkoja työskennyt Jankan Lidl myymälässä vuonna 2006, sai tämän karmivan kohtauksen kassalla ollessaan. Jos jäi epäselväksi, puhun siis itsestäni tässäkin episoodissa. Tämä Lidl myymälä oli ainakin siihen aikaan yksi Suomen suuri myyntisimpiä ketjun myymälöitä, joten asiakkaitakin riitti. Muistan hyvin tilanteen, kun aloitin kahdeksan tunnin kassavuoroa ruuhka-aikaan ja palvelin ensimmäisiä asiakkaita. Katsoin suht pitkän jonon päähän, jolloin paniikin omainen olotila "pakko päästä pois täältä" valtasi mut jälleen. Veloitin asiakkaan ruoka ostoksia, joiden summankin muistan olleen kahden ja puolen sadan euron kieppeillä, kunnes sitten alkoi päässäni sumentua ja pelot kaikkeni fyysisine oireineen iskivät kroppaan. Seuraavalle asiakkaalle sanoin, että "mun on pakko lähteä käymään tuolla" ja osoitin taukohuonetta. Juoksin taukotilaan ja kun tärinöiltäni sain sanotuksi, pyysin jotakin paikalla ollutta työkaveria tuuraamaan, itseäni kassalle. Itse en vielä tässäkään kohtaa tiennyt sairastavani paniikkihäiriötä vaan kuvittelin ummet ja lammet, mikä tappava sairaus tämä voisi olla. Siitä läksin lekurille, joka muistaakseni totesi mulle ensimmäistä kertaa diagnoosin paniikkihäiriöön.
Tämä tieto kyllä helpotti suunnattomasti, koska sen jälkeen kohtauksen iskiessä ei tarvinnut enää arvailla, mistä kuoleman vakavasta sairaudesta nyt olisi kysymys vaan tiedosti ns hyperventiloivansa. Toki tämä tietoisuus kohtauksen mahdollisesta hyökkäyksestä on jo monella tapaa rajoittanut elämää, (Se viikatemiehen saapumisen luulotila kaikkine fyysisine oireineen on vaan niin kamalaa) mutta sen kanssa on opittava elämään.

Ajattelin tehdä aiheesta vielä ainakin toisen osan, missä käsittelen tuoreempia ajankohtia, enkä niinkään yksittäisiä kohtauksia. Kiitos jos jaksoit lukea tämän! To Be Continued...