Aihe, josta nykyään paljon puhutaan, mutta josta voisi puhua vielä paljon enemmänkin.
Sairaus, jota on ulkopuolisen monesti hyvin vaikea ymmärtää, ellei ole sitä itse kokenut.
Vaiva, joka harvemmin näkyy ulospäin ennen pahan kohtauksen laukeamista.
Luulotila, että kuolee.
~Paniikkihäiriö~
Olen kyseisen sairauden kanssa paininut ennemmän tai vähemmän jo yli 12 vuotta. Sinä aikana olen oppinut siitä paljon, sekä myös jotenkin osaan elää sen kanssa. Tänään tuli fiilis, että voisin jakaa vähän kokemuksiani kyseisestä pään vaivasta vuosien varrelta tähän päivään. Itselleni tämä on ainakin terapeuttista purkaa aihetta, vaikka nykyään oma tilanteeni paniikin suhteen onkin pääosin jo parempi. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen ensimmäiset saamani kohtaukset, sikäli miten ne muistan.
Ensimmäinen kohtaus: Kahvittelu ABC:llä
Muistan ensimmäisen kohtaukseni, kuin eilisen päivän. Olin silloin 18 vuotta täyttänyt ajokortin omistava nuorimies. Meillä oli kavereiden tapana käydä kahvittelemassa ja pelaamassa mm. Photo Playta Tampereen Lahdesjärven ABC:lla. Tämä eräs kerta kuitenkin poikkesi tavan omaisesta, hyvin inhottavalla tavalla.
Oli kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä. Olimme olleet paljon ulkosalla ennen saavuttuamme tuttulle ABC:n huoltoasemalle. Siinä kahvia hörppiessäni tunsin pian oudon tunteen, jota luonnollisesti pelästyin mielessäni melkoisesti. Tässä kohtaa en vielä tiennyt mitään mistään paniikkihäiriöistä ja aloinkin pelätä, mikä ihme mua vaivaa. Lähdin pöydästä kesken Photo Playn, koska en enää nähnyt ruutua kunnolla ja päässä alkoi tosissaan heittää. Kylmä hiki nousi pintaan ja kädet alkoivat täristä. Sanoin kavereille vain meneväni pelaamaan RAY:n pelikonetta kertomatta mitään heikosta olotilastani. Paniikin ollessa päällä mietin vaan mitä nyt tapahtuisi seuraavaksi. Ehdin jo kuvitella vaikka mitä, kunnes olo pikku hiljaa helpotti. Kerroin oudosta hetkestäni kavereille ja päädyimme siihen loppu tulokseen, että kyseessä oli joko auringon pistos tai nestehukka. Asiaa ei pohdittu sen enempää.
Toinen kohtaus: Työhaastattelu
Olin 19 vuotias, edelleen nuorimies ja menossa työhaastatteluun Tampereen keskustassa. Kyseessä oli ryhmähaastattelu, jossa haettiin myyjiä Lidliin. Kävelin paikan päälle kerrostalorakennukseen jossain työkkärin lähistöllä ja etsin oikean kerroksen. Odotustilaan saapuessani jälleen outo tunne ja valtava ahdistus iskivät, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vilkaisin huoneessa istuvia ihmisiä ja käännyin vaiston varaisesti takaisin hissiaulaan yrittäen hengittää. Tämä ei kuitenkaan auttanut, vaan oli lähdettävä portaat alas ja ulos kävelemään. Olin kävellyt jonkin matkaa pois päin aikeena jättää koko haastattelu väliin, kunnes olo hieman rauhouttui ja pettymyksen tunne otti vallan. En voinut itselleni sallia ainoan työhaastattelun jäädä väliin, vaan käännyin takaisin alkuperäiseen päämäärääni ja juoksin odotustilaan. Ehdin kuin ehdinkin vielä ajoissa paikalle ja hyvä niin, koska kyseisessä työpaikassa olen vielä tänäkin päivänä.
Kohtaus numero 3: Työpaikalla
Vieläkin nuori 19 vuotias Heikki, joka oli joitakin viikkoja työskennyt Jankan Lidl myymälässä vuonna 2006, sai tämän karmivan kohtauksen kassalla ollessaan. Jos jäi epäselväksi, puhun siis itsestäni tässäkin episoodissa. Tämä Lidl myymälä oli ainakin siihen aikaan yksi Suomen suuri myyntisimpiä ketjun myymälöitä, joten asiakkaitakin riitti. Muistan hyvin tilanteen, kun aloitin kahdeksan tunnin kassavuoroa ruuhka-aikaan ja palvelin ensimmäisiä asiakkaita. Katsoin suht pitkän jonon päähän, jolloin paniikin omainen olotila "pakko päästä pois täältä" valtasi mut jälleen. Veloitin asiakkaan ruoka ostoksia, joiden summankin muistan olleen kahden ja puolen sadan euron kieppeillä, kunnes sitten alkoi päässäni sumentua ja pelot kaikkeni fyysisine oireineen iskivät kroppaan. Seuraavalle asiakkaalle sanoin, että "mun on pakko lähteä käymään tuolla" ja osoitin taukohuonetta. Juoksin taukotilaan ja kun tärinöiltäni sain sanotuksi, pyysin jotakin paikalla ollutta työkaveria tuuraamaan, itseäni kassalle. Itse en vielä tässäkään kohtaa tiennyt sairastavani paniikkihäiriötä vaan kuvittelin ummet ja lammet, mikä tappava sairaus tämä voisi olla. Siitä läksin lekurille, joka muistaakseni totesi mulle ensimmäistä kertaa diagnoosin paniikkihäiriöön.
Tämä tieto kyllä helpotti suunnattomasti, koska sen jälkeen kohtauksen iskiessä ei tarvinnut enää arvailla, mistä kuoleman vakavasta sairaudesta nyt olisi kysymys vaan tiedosti ns hyperventiloivansa. Toki tämä tietoisuus kohtauksen mahdollisesta hyökkäyksestä on jo monella tapaa rajoittanut elämää, (Se viikatemiehen saapumisen luulotila kaikkine fyysisine oireineen on vaan niin kamalaa) mutta sen kanssa on opittava elämään.
Ajattelin tehdä aiheesta vielä ainakin toisen osan, missä käsittelen tuoreempia ajankohtia, enkä niinkään yksittäisiä kohtauksia. Kiitos jos jaksoit lukea tämän! To Be Continued...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti