2018 ensimmäinen postaus

 Vuoden ensimmäiset kahvin huuruiset höpinät

Kevyt pakkaslumipeite on jälleen muuttanut Atalanlehdon rauhalliseksi lumiparatiisiksi. Täällä se mieli lepää vanhoilla kotikonnuilla. Tämä talvi on kyllä muutenkin pääosin hemmotellut lumen määrällä, niitä ketkä siitä pitävät. Ihan jees, koska talvi on talvi ja silloin pitää pikku pakkanenkin olla ja tottakai lunta maassa. Pienempänä sitä sai kuulla, etteivät omat lapseni koskaan tulisivat lunta edes näkemään muuten kuin telkkarissa, koska ilmastonmuutos, mutta hah! toisin kävi onneksi. Kyllä sitä täytyy vielä omien ipanoitten kanssa päästä samoihin pulkkamäkiin, joissa itse tuli nassikkana rymyttyä. Ai että sitä nostalgian määrää! Muistoja lapsuudesta putkahtelee mieleen toinen toistansa.

Taas päästiin tähän meikän "nostalgiahulluuteen" ja näissä maisemissahan nostalgiaa riittää. Lenkillä tulee käppäiltyä useimmiten Atala, Tasanne, Kumpula, Holvasti, Leinola, Linnainmaa ja Vehmainen huudeilla. Kaikki tuttuja rakkaita seutuja, joista kuitenkin aina löytyy silloin tällöin uusiakin paikkoja, mistä en ole aiemmin kulkenut. Tuossa joku aika sitten lenkkeillessä tuli hassu fiilis , kun käppäilin uutta reittiä ns hitusen eksyneenä ja tulin pellon reunaan miljööseen, josta aivan vastaavanlaisen olin juuri hiljattain nähnyt unessani. Vähän niinkun dejavu ilmiö.
Jos osaisin piirtää, piirtäisin ehdottomasti unissani nähneitä eeppisimpiä paikkoja ja tilanteita. Ne ovat kyllä hyvin tallessa päässäni, mutta niiden ulkoistaminen paperille olisi mahtavaa, jopa inspiroivaa. Täytyy koittaa näin muilla menetelmillä tekstin ja ehkäpä musiikin muodossa avata niitä tunnelmia, joita tajuntani sopukoissa velloo.

Mancave

Kiitos vielä kerran lukijat!

Noin kolme vuotta olen nyt näitä juttuja kirjoitellut vähän millon mistäkin aiheesta hyvin säännöllisen epäsäännöllisesti ja on ollut kyllä mukava huomata näyttökertojen lisääntyneen vuosien varrella. Kyllä näitä joku seuraa! Toki sekin vaikuttaa paljon milloin kirjottaa ja mistä, mutta en paljonkaan näitä ole mainostanut omaa Facebook sivuani lukuunottamatta. Nyt on kuitenkin 10K sivun näyttöä ylittynyt, kiitos siitä!
Blogin tulevaisuus jatkuu näillä näkymin samalla kaavalla eli juttuja putkahtelee aina silloin, kun tekee mieli kirjoittaa jostain. Tämä oli tällainen lyhykäinen vuoden avaus ja ilmoitus, että elossa ollaan. Pari seuraavaa tekstiäkin on jo suunnitteilla, mutta niistä sitten lisää tuonnempana. 
Hyvää alkanutta vuotta 2018!

Lunta ja pikku pakkanen

Takapihan tunnelmia

Kauhukatsaus

Meikäläinen, kauhuviihteen vannoutut fanaatikko, niin pelien, kuin leffojen suhteen. Kavereiden kanssa ollaan keskusteltu kaiken maailman kauhusta hyvinkin paljon, mutta nyt iski inspiraatio kahvikupposen ja leffan innoittamana vähän kirjoittaakin aiheesta tänne, joten pidemmittä jorinoitta seuraavassa vähän ajatuksia kauhuviihteestä.

Netflixistä tulee kyylättyä lähes jokainen kauhuleffa, sitä mukaa, kun niitä sinne ilmestyy. Harvemmin näistä kuitenkaan mitään taideteoksia löytyy ja suurin osa pätkistä onkin samoja kliseitä toistelevaa kuraa, jossa monesti kauhun tunteen tilalla katsojaa ryöpytellään myötähäpeän ja turhautumisen tunnetilojen välimaastossa. 

Noh, ei tämä ongelma pelkästään Netflixiin rajoitu, vaan koko kauhugenreen ylipäätänsä. Monesti mietin, että miksi edes katson näitä, kun tämä taiteen laji on niin hiuksen hieno, että jos sen toteuttaa hitusenkin löyhästi, menee yleensä koko leffasta maku. "Fiksuimmat" käsikirjoittajat jättävätkin tämän "kliimaksin" aivan leffan loppuun, jossa pettävät katsojansa jättäen juoneen ammottavia aukkoja tai keksimällä muuten vaan aivan typerän päätöksen elokuvalle. Siinä kohtaa yleensä poikkeuksetta arvostelen leffan paskaksi, vaikka muuten se olisikin tarjonnut laadukasta säikyttelyä jännittävän kutkuttavaa loppuratkaisua odotellessa. Joissain harvinaisissa tapauksissa loppu jopa yllättää ja leffan voi sanoa olleen peräti hyvä! Ja ah sitä fiilistä, kun voi todeta nähneensä hyvän kauhuleffan, jonka vielä muistaakin vuosien päästä. Tällaisia mieleen jääneitä teoksia voisin mainita äkkiseltään mm. The visit, Pet Sematary 1 ja 2, Sinister, Creep, Hohto, Madhouse, Kauna, Ensimmäiset SAWit ja ja ja.... onhan noita, mutta suurin osa kauhufilmeistä tuottaa kuitenkin laimean pettymyksen. 

Budjetistahan hyvä kauhu ei ole todellakaan aina kiinni. Loistavan kauhuleffan voi tehdä hyvinkin pienillä kuvioilla, kun taas vastaavasti ryssiä lopputuloksen miljoonia euroja siihen törsäten. Kauhussa kun ehdottomasti tärkeintä olisi panostaa luovaan käsikirjoitukseen ja ohjaukseen.
Paras kauhuviihteen kokemukseni tähän mennessä noin muuten on ehdottomasti ollut Playstation VR ja Resident Evil 7. Tämän jälkeen ei mikään leffa tai peli ole ollut enää entisensä. VR eli Virtual Reality tuo muutenkin kauhuun aivan uuden ulottuvuuden, jota kyllä suosittelen kokeilemaan!

Mulkaisu elokuvaan Within (2016)

Nyt viimeisimpänä leffana tuli kyylättyä tämä Within Netflixistä. Otin sen nyt pieneen syyniin tässä jutun ohella, koska tämä elokuva ei siis todellakaan tarjoa mitään ihmeellistä, vaan toimii hyvänä esimerkkinä juurikin näistä kauhuleffojen perus kliseistä.
Juoni on klassinen tämä "perhe muuttaa uuteen "amerikan dream" tyyliseen kotiin, jossa sitten perheen teinityttö uskoo kummittelevan". Jostain kumman syystä haluan aina nämä tämän tyylisetkin horrorit katsoa, vaikka 90% varmuudella tiedän tulevani pettymään. Niin kävi myös tässä tapauksessa.
Itse toteutuksessahan ei sinänsä ollut mitään vikaa. Tunnelma oli jees, näyttelijät ok ja tunnusbiisikin ihan passeli, mutta... Sen enempää spoilaamatta elokuva ei tarjonnut mitään erikoista tai mitä en olisi jo käytännössä nähnyt kymmeniä kertoja aiemmin. Tästä kertoo jo sekin, että leffa on julkaistu joskus vuosi sitten, enkä muistanut vielä sen loppuun katsottuanikaan, olenko jo joskus aiemmin nähnyt sen. Nyt pohdin, että todennäköisesti olen, mutta toisaalta taas voi olla, että en, koska nämä kaikki ovat niin pirun samanlaisia. Ei viihdytä, ei sitten yhtään.
Jos nyt jostain syystä tämä leffa alkoi kiinnostaa, niin tuossa linkkiä traileriin: https://www.youtube.com/watch?v=An_U52MHLp4 Itse en kallisarvoista vapaa-aikaani tähän käyttäisi, mutta tulipahan katsottua. Seuraavaksi lähden tutkiskelemaan, josko jostain löytyisi oikeasti hyvää ja nerokasta kauhuviihdettä.

Elämää paniikkihäiriön kanssa OSA 1

Aihe, josta nykyään paljon puhutaan, mutta josta voisi puhua vielä paljon enemmänkin. 
Sairaus, jota on ulkopuolisen monesti hyvin vaikea ymmärtää, ellei ole sitä itse kokenut.
Vaiva, joka harvemmin näkyy ulospäin ennen pahan kohtauksen laukeamista.
Luulotila, että kuolee. 

~Paniikkihäiriö~

Olen kyseisen sairauden kanssa paininut ennemmän tai vähemmän jo yli 12 vuotta. Sinä aikana olen oppinut siitä paljon, sekä myös jotenkin osaan elää sen kanssa. Tänään tuli fiilis, että voisin jakaa vähän kokemuksiani kyseisestä pään vaivasta vuosien varrelta tähän päivään. Itselleni tämä on ainakin terapeuttista purkaa aihetta, vaikka nykyään oma tilanteeni paniikin suhteen onkin pääosin jo parempi. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen ensimmäiset saamani kohtaukset, sikäli miten ne muistan.

Ensimmäinen kohtaus: Kahvittelu ABC:llä

Muistan ensimmäisen kohtaukseni, kuin eilisen päivän. Olin silloin 18 vuotta täyttänyt ajokortin omistava nuorimies. Meillä oli kavereiden tapana käydä kahvittelemassa ja pelaamassa mm. Photo Playta Tampereen Lahdesjärven ABC:lla. Tämä eräs kerta kuitenkin poikkesi tavan omaisesta, hyvin inhottavalla tavalla.
Oli kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä. Olimme olleet paljon ulkosalla ennen saavuttuamme tuttulle ABC:n huoltoasemalle. Siinä kahvia hörppiessäni tunsin pian oudon tunteen, jota luonnollisesti pelästyin mielessäni melkoisesti. Tässä kohtaa en vielä tiennyt mitään mistään paniikkihäiriöistä ja aloinkin pelätä, mikä ihme mua vaivaa. Lähdin pöydästä kesken Photo Playn, koska en enää nähnyt ruutua kunnolla ja päässä alkoi tosissaan heittää. Kylmä hiki nousi pintaan ja kädet alkoivat täristä. Sanoin kavereille vain meneväni pelaamaan RAY:n pelikonetta kertomatta mitään heikosta olotilastani. Paniikin ollessa päällä mietin vaan mitä nyt tapahtuisi seuraavaksi. Ehdin jo kuvitella vaikka mitä, kunnes olo pikku hiljaa helpotti. Kerroin oudosta hetkestäni kavereille ja päädyimme siihen loppu tulokseen, että kyseessä oli joko auringon pistos tai nestehukka. Asiaa ei pohdittu sen enempää.

Toinen kohtaus: Työhaastattelu

Olin 19 vuotias, edelleen nuorimies ja menossa työhaastatteluun Tampereen keskustassa. Kyseessä oli ryhmähaastattelu, jossa haettiin myyjiä Lidliin. Kävelin paikan päälle kerrostalorakennukseen jossain työkkärin lähistöllä ja etsin oikean kerroksen. Odotustilaan saapuessani jälleen outo tunne ja valtava ahdistus iskivät, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vilkaisin huoneessa istuvia ihmisiä ja käännyin vaiston varaisesti takaisin hissiaulaan yrittäen hengittää. Tämä ei kuitenkaan auttanut, vaan oli lähdettävä portaat alas ja ulos kävelemään. Olin kävellyt jonkin matkaa pois päin aikeena jättää koko haastattelu väliin, kunnes olo hieman rauhouttui ja pettymyksen tunne otti vallan. En voinut itselleni sallia ainoan työhaastattelun jäädä väliin, vaan käännyin takaisin alkuperäiseen päämäärääni ja juoksin odotustilaan. Ehdin kuin ehdinkin vielä ajoissa paikalle ja hyvä niin, koska kyseisessä työpaikassa olen vielä tänäkin päivänä.

Kohtaus numero 3: Työpaikalla

Vieläkin nuori 19 vuotias Heikki, joka oli joitakin viikkoja työskennyt Jankan Lidl myymälässä vuonna 2006, sai tämän karmivan kohtauksen kassalla ollessaan. Jos jäi epäselväksi, puhun siis itsestäni tässäkin episoodissa. Tämä Lidl myymälä oli ainakin siihen aikaan yksi Suomen suuri myyntisimpiä ketjun myymälöitä, joten asiakkaitakin riitti. Muistan hyvin tilanteen, kun aloitin kahdeksan tunnin kassavuoroa ruuhka-aikaan ja palvelin ensimmäisiä asiakkaita. Katsoin suht pitkän jonon päähän, jolloin paniikin omainen olotila "pakko päästä pois täältä" valtasi mut jälleen. Veloitin asiakkaan ruoka ostoksia, joiden summankin muistan olleen kahden ja puolen sadan euron kieppeillä, kunnes sitten alkoi päässäni sumentua ja pelot kaikkeni fyysisine oireineen iskivät kroppaan. Seuraavalle asiakkaalle sanoin, että "mun on pakko lähteä käymään tuolla" ja osoitin taukohuonetta. Juoksin taukotilaan ja kun tärinöiltäni sain sanotuksi, pyysin jotakin paikalla ollutta työkaveria tuuraamaan, itseäni kassalle. Itse en vielä tässäkään kohtaa tiennyt sairastavani paniikkihäiriötä vaan kuvittelin ummet ja lammet, mikä tappava sairaus tämä voisi olla. Siitä läksin lekurille, joka muistaakseni totesi mulle ensimmäistä kertaa diagnoosin paniikkihäiriöön.
Tämä tieto kyllä helpotti suunnattomasti, koska sen jälkeen kohtauksen iskiessä ei tarvinnut enää arvailla, mistä kuoleman vakavasta sairaudesta nyt olisi kysymys vaan tiedosti ns hyperventiloivansa. Toki tämä tietoisuus kohtauksen mahdollisesta hyökkäyksestä on jo monella tapaa rajoittanut elämää, (Se viikatemiehen saapumisen luulotila kaikkine fyysisine oireineen on vaan niin kamalaa) mutta sen kanssa on opittava elämään.

Ajattelin tehdä aiheesta vielä ainakin toisen osan, missä käsittelen tuoreempia ajankohtia, enkä niinkään yksittäisiä kohtauksia. Kiitos jos jaksoit lukea tämän! To Be Continued...

Kuka julkkis tai roolihenkilö

Pitkästä aikaa meikä on taas sorvin ääressä ajatusteni kanssa, jopa niin, että niistä voisi jotain kirjoittaakin. Viihde puolelle mennään tällä kertaa ja aihe on ainakin omasta mielestäni mielenkiintoinen. Eli ajatuksia siitä, kehen julkisuuden henkilöön tai roolihahmoon vertaisin itseäni, tai kehen ainakin toivoisin voivani samaistua jollain tavoin. Olisi myös erittäin hauskaa kuulla teidän, (jotka meikäläistä yhtään tunnette) mielipiteenne tästä, kehen te vertaisitte? Koska enhän mä nyt kai niin Uniikki (se räppäri) ole. ehehe. Mutta joo mikäli viitsitte, pistäkää tuohon alas kommentteihin (ei vaadi kirjautumista) tai vaikka facebookiin kommentteja (jos uskallatte!). Tämä sopii oikein kivasti näin kolmenkympin kriisin lähestyessä kevennykseksi ;-) Voin myös halutessanne yrittää kertoa teistä jonkin vastaavan vertauskuvan! Mutta nyt LET'S HAVE SOME FUN! "some", sosiaalinen media niinku.. hahaha

Itse arvostan kovasti muun muassa näyttelijä Jim Carreyta, en pelkästään hänen loistavien roolisuoritusten ja kuminaamansa takia, vaan myös siitä, minkälainen persoona hän on rooliensa takana. Tämä siis perustuu lähinnä siihen, mitä olen kaverista vuosien varrella lukenut. Ihmisten hauskuuttaminen on joka tapauksessa se meikän juttu (ainakin toivon niin) juttujen laadusta välillä vähät huolimatta. Pääasia on, että saa muut hymyilemään ja jopa nauramaan. Siitä tulee erittäin hyvä mieli ja saa poweria päivään! Huumorilla on myös hyvä peittää muutoin hieman arkaa luonnettani tai synkempiä hetkiä, hups :p

Helmiä ja Sikoja elokuva lukeutuu varmasti omaan kotimaisten Top kymppiini. Kyseisen leffan olen katsellut lukuisia kertoja ja hyvin paljon näen itsessäni Unto Helon näyttelemää roolihahmoa Timo Hirvosta. Jotka ette leffaa muista tai ole nähnyt, niin hän on tuo kikkarapää Leffan traileriin tästä. Tyyppi on jonkin verran sekopää, mutta samalla vähän ujo, söpö ja symppis kaveri. Noh, en tiedä onko muut samaa mieltä, mutta itse tykkään kuvitella noin. :D

Musiikkipuolelta taas olen pienestä asti ihannoinut mm. Darudea ja Bomfunk MC's Freestyler (sitä videolla esiintyvää rastapäistä poikaa). Loistavaa musiikkia ja vaatetyyli kohillaan juuri meikän makuun ja toimii edelleenkin, sano muut mitä sano! En ehkä täysin pysty noihin ihteeni vertaamaan, mutta wannabe kuitenkii.

Tällänen teksti synty tällä kertaa ja tosiaan, jos vaivaudut tämän luettuasi vielä laittamaan oman vertauskohteesi meikästä noihin kommentteihin tms, niin olen so häpi :) Pistän samalla mitalla kyllä takas ;)

Inspiraatiota ja oivalluksia

Vuosi 2017 on alkanut hienosti musiikin tiimoilta. Itseasiassa varmaan paremmin, kun vuosikymmeneen, nimittäin olen viimein oivaltanut muun muassa sen, kuinka tärkeä harrastus se on itselleni ollut ja varmasti tulee olemaan jatkossakin.

Musiikin luominen käy tietynlaisesta terapiasta ja masennuslääkkeenäkin se toimii vaikeina aikoina. Sitä ei välttämättä koita tehdä biisiä mikä suoranaisesti kuvaa henkistä ahdistusta tai muuta tunnetta, vaan antaa syntyä, mitä inspiraation syövereistä ikinä pulpahteleekaan. On siinä jännitystä itsellekin huomata, minkälaisia biisejä mistäkin tilanteista ja fiiliksistä syntyy. Sinänsä musiikissani on helppoa se, ettei tarvitse sanoittaa biisejä, vaan antaa musiikin puhua puolestaan.

Inspiraation tärkeys on myös asia, mihin olen tässä vuoden alussa nyt viimeistään havahtunut. Se on se avain eeppisiin biiseihin, mitä haluaa luoda ja hioa viimeiseen asti ja ennen kaikkea nauttii siitä. Ei sitä väkisin vääntämällä tule mitään muuta, kuin luomisen tuskahiki otsalle ainakin omalla kohdallani. Se on todettu tuhat ja sata kertaa.
Se mistä inspiraation sitten löytääkin on varmasti hyvin henkilökohtaista jokaiselle artistille. Itse olen huomannut, että vaikka tasainen perusturvallinen arki ja elämäntilanne onkin muuten ihan bueno juttu, niin inspiraatio on silloin ollut usein pahasti hukassa, mutta heti kun jotain tapahtuu (esimerkkinä nyt vaikka vaarini nukkuminen pois viime vuoden lopulla R.I.P) sain pitkästä aikaa kunnolla musiikkia syntymään. Inspiraatio voi toki onneksi iskeä myös positiivisista asioista. En varsinaisesti lähde koskaan hakemalla hakemaan inspistä vaan se tulee luokseni, kun on tullakseen.

Aamukahvit ja Straight from my heart biisin viimeistelyä

Myös siitä syystä musiikin vuosi 2017 on alkanut hienosti, että jo näin helmikuuta polkiessa olen saanut kaksi täysin uutta biisiä ulos. Viime vuoden lopulla sain myös yhden biisin tehtyä purkkiin, joten tässä parin kuukauden sisällä on tullut peräti kolme teosta pihalle ja se on minulta todella paljon, kun miettii esimerkiksi viimeistä viittä aiempaa vuotta.

Inspiraatiota on siis alkanut taas löytyä ja sillä mistä se milloinkin iskee ei ole niinkään väliä, kunhan sitä vaan pääsee toteuttamaan. Jokainen valmis teos on itselleni tärkeä monellakin tapaa ja sen kautta ainakin alitajuisesti tulee käsiteltyä hankalia tai miksei mahtaviakin asioita. Moni voi ajatella, että "Joo se on vaan jotain trancejumputusta", mutta itselleni lähes jokainen biisi on huomattavasti enemmän. Joistakin kappaleista se varmasti näkyy muillekin, toisista varmastikaan ei. Se on sinänsä sivuseikka. Nyt tuntuu siltä, että inspis pärinät senkun vaan jatkuu edelleen, joten eiköhän tänä vuonna tehdä vielä useampikin biisi valmiiksi asti!


Uusimmat tuotokseni voi käydä luukuttamassa mm. seuraavista linkeistä -->

https://www.youtube.com/watch?v=_Gv2DgOFqXk Straight from my heart (Melodic Trance)

https://www.youtube.com/watch?v=fololHO9q9Q Voodoo (Electro-rock)

https://www.youtube.com/watch?v=76N9reW0UzI I'm here now (Electro-pop)

Alkaneen vuoden ensimmäiset jorinat

Olipa tuossa hiljattain eräs hauska iltama, kun extemporee pistettiin vaimon ja kaveripariskunnan kanssa Pleikkarilla Call of Duty partyt pystyyn. Perheellisiä, kun tässä ollaan ja ajankohtien yhteen sovittaminen toisten kanssa on toisinaan lähes mahdotonta, niin onneksi nykytekniikka tulee tässä kohtaa apuun!
Läppäriltä Facebook videopuhelua illan viettokamuillemme ja pleikkarilla kutsut peliryhmäämme. Virtuaalibileet voi alkaa! Alkuun tahkoimme koko maailmaa vastaan online multiplayerissa, mutta huomattavan turpamyllytyksen jälkeen päätimme vaihtaa mättämään zombeja pataan oikein urakalla, josta sitten muodostuikin kyseisen illan hitti!
Eipä sitä aina jaksa pelaamallakaan iltamia viettää, mutta tämä oli kyllä oikein hauskaa jo pelkästään seuran puolesta ja kun juttelee siinä samalla videokuvan kera, niin tunnelma on lähes kuin oltaisiin kaikki saman katon alla. Jonkun mielestä voi kuulostaa oudolta, mutta hei, ainakin parempi kun ei mitään ;)

Pysykää ny paikoillanne, että mä saan kuvan teistä!

Uusi vuosi ja uudet kujeet niin sanotusti. Videoiden tekeminen on viime aikoina alkanut kiinnostaa yhtenä harrastuksista, mutta mitä kuvata, miten ja miksi. Noh. Pelailua ainakin tulee harrasteltua silloin kun aikaa on, niin miksipä en kuvailisi siitä parhaita paloja, etenkin, kun PS4 tekee sen niin helpoksi. Pari kertaa jo kokeilin suoraa lähetystäkin ja hauskaa oli. mm. Resident evil 7 VR (Virtual Reality) demon parissa. Sehän on jo sekin jonkinlaista viihdettä, kun "paskon housuuni" sitä pelatessani (sitten koko versiosta puhumattakaan!) on se niin pirun jännä. Omaksi ja muiden iloksihan näitä tehdään ja kai sitä voisi muutakin, kun pelejä kuvailla jos tässä vielä oikein innostutaan!

Näitä blogeja ajattelin myös kirjoitella aina, kun inspistä löytyy, mutta musiikin tuottaminen on edelleen se ykkös harrastus. Mahtavaahan se olisi jos nämä joskus poikisivat leipääkin taloon, mutta hauskaa se on näinkin kun voi pohtia, tuottaa ja luoda vapaasti mitä haluaa ja milloin haluaa :) Jos vielä jotain liikuntaakin.... nääh, töissä sitä sit.. Katotaan uskaltaako vanha ens kesänäkin vielä laudan päälle kurvaileen!

Syvällisiä VOL2: Mikään ei ole ikuista

Flunssa painaa päällä jo pitkällä toista viikkoa, olo on välillä melko voimaton. Lähden tyttären kanssa virkistävälle kärrylenkille Atalan ja lähistön metsäteille ja pikkukylille. Nämä lenkit ovat loistavaa aikaa mm. ajatella kaikenlaisia syntyjen syviä. Yleensä katselen ympärilleni ja mietin minkälaista historiaa milläkin paikalla on ja että minkälaista olisi jos esimerkiksi oma lapsuuteni olisi ollut joissain näistä taloista, joita tulee matkalla vastaan toinen toisensa jälkeen. Kumpulan huudeilta bongattu yllä olevassa kuvassa seisova talo sitten herätti inspiksen kirjoittaa tästä aiheesta jotain.

Tuo hylätty talo keskellä suht tiiviisti asuttua aluetta herättää ajatuksia. Kenen se on tai on ollut ja minkälainen historia sillä on. Luultavasti melko pitkä. On jännää miettiä, että sielläkin on vietetty jouluja ja muita juhlia, asuttu mukavasti ja koettu elämän monia hienoja ja vähemmän hienoja hetkiä, jotka ovat kaikki jättäneet jälkensä tähän maailmaan. Nyt se on vain pelkkä hylätty rakennus (tai ainakin ulkoapäin näyttää siltä). Tuo rämeikkökin on todennäköisesti ollut joskus siisti pihamaa, jossa lapset ovat leikkineet yms. Miltähän mahtaa näyttää talon sisätiloissa. Harmi ettei tullut parempaa kameraa mukaan, sillä matkalla tuli paljon muutakin kuvaamisen arvoista juttuun sopivaa vastaan.

Tällä hetkellä vaarini pois meno on hyvin ajankohtainen aihe itselleni ja sekin saa miettimään entistä enemmän, ettei mikään ole ikuista. Myös vaarillani oli pitkä elämän historia ja suuri rooli elämässäni.
Sitä on hyvin vaikea käsittää, että jonain päivänä jotain ei enää koskaan ole, ainakaan tässä elämässä. Muistot sentään jäävät ja ne senkun kullastuvat ajan saatossa.
Muistakaamme tehdä paljon hyviä muisteltavia asioita, koska ne antavat voimaa ja tarkoitusta elämälle!

Luomisen tuska VOL2

Tossa lähes kaksi vuotta sitten kirjoittelin ensimmäisen Luomisen tuska tekstini tänne ja nyt iski tarve purkaa aiheesta lisää, eli mietteitäni taiteellisista harrastuksista (lähinnä musiikista) ja niiden erinäisistä ongelmista oman pääni kanssa.

Luonteelleni ominainen paha piirre on joskus mennä asioissa, ei sieltä mistä aita on matalin, vaan sieltä missä siitä pääsee läpi ja jos aukkoa ei löydy, niin perääntyminen on siiten vaihtoehto. Musiikin tuottamisen suhteen asia on kuitenkin päinvastoin. En nyt kehu, että mikään super pro tuottaja/säveltäjä olisin, mutta vuosien mittaan musta on tullut melko itsekriittinen (ja kriittinen ylipäätänsä), tietyissä asioissa. Se hidastaa luomisen tahtia huomattavasti (muiden elämään tulleiden kiireiden ohella) ja tuottaa myös aika ajoin hyvin paljon turhautumista. Onnistumisen tunne on onneksi sen sijaan sitten sitäkin euforisempi. Ennen oli helppoa, kun antoi vaan palaa sen suurempia stressaamatta.

Eli otetaanpa esimerkkinä, jos vaikka aloitan biisin säveltämällä sille melodiaa, sen täytyy olla melkoisen tarttuva ja mieleen painuva (hyvällä tavalla), että sen voimalla siitä jaksaa rakentaa kokonaisen biisin ja välttää totaalisen turhautumisen överihinkkaamisen päätteeksi. Myös tekninen puoli saattaa olla hyvinkin vaikkapa pelkästä bassosaundista kiinni, onnistuuko biisi vai jääkö se ikuiseksi raakileeksi unholaan. Tiedostan kyllä, että biisin helmi voi syntyä vasta myöhemmässäkin vaiheessa tuotantoprosessia, mutta siinä kohtaa mielenkiinto on yleensä jo lopahtanut täysin.

Musiikin kuuntelussa on myös sama ongelma ellen sitten anna soida vaan ihan taustamusiikkina.
Nykypäivänä entenkään Trancessa ei kovinkaan monen supersuositun tuottajan biisi oikein kolahda, vaan ne tuntuvat jotenkin sieluttomilta, vaikka teknisesti ovatkin aivan timanttia ja vaikka "trancemies" olenkin ollut jo sen 16 vuotta. Onko se sitten ikä vai mikä, mutta sillon 2000-luvun alussa tehdyt biisit kuullostavat paljon iskevämmiltä, vaikka olivatkin huomattavasti yksinkertaisempia ja tekniikka alkeellisempaa, kuin mitä nykyään. Makuasioitahan nää on, enkä yleistä tätä kaikkiin tuottajiin tai tuotoksiin, mutta uskon, että en ole ainoa, joka on asiasta tätä mieltä?

Mutta eipä tähän turinaan sen enempiä mitiä. Kun nyt tänne eksyit, niin käyhän samalla kuuntelemassa  tuoreinta biisiäni, joka on alkujaan Henrio Juan nimellä (2010) tuottamani biisi "I'm here now" oli pohja, josta tätä lähdin luomaan uudelleen tarkoituksena ensin tehdä jouluinen remix tuosta alkuperäisestä sävellyksestä. Asiat kuitenkin kokivat käänteen, kun kuulin, että rakas vaarini elää todennäköisesti viimeisiä päiviään ja päätinkin omistaa tämän tekeleen hänelle. Raitoja on runnottu uusiksi about tuhat kertaa ja lopputuloksesta on vaikea puhua remixinä tai edes joulubiisinä. Toivon, että tästä välittyy allekirjoittaneen fiiliksiä, mutta biisin tarkoitus ei kuitenkaan ole olla turhan alakuloinen, vaan rokahtava, hyvin melodinen, helposti kuunteltava teos.

 https://www.youtube.com/watch?v=76N9reW0UzI

Harrastuksena Videopelit

Ovatko videopelit haitallisia? Onko pelaaminen täysin turhaa ajan hukkaa? Ovatko pelikonsolit vain lapsille? Mielestäni vastaus noihin kaikkiin kysymyksiin kuuluu: EI ja EIVÄT OLE. Tietenkin kohtuus kaikessa ja voihan sitä purkkaankin tukehtua tai kävellessä kompastua. Eivätkä videopelitkään kaikille sovi.
Itse pidän pelaamista hyvänä viihteenä, jonka parissa on mukava kuluttaa aikaa yksin tai kavereiden kera pelistä ja tilanteesta riippuen. Monissa peleissä voi kehittää mm. reaktionopeutta ja taktista pelisilmää, sekä kykyä ratkaista pulmia sen sijaan, että ne olisivat mitenkään haitallisia. Tietysti nuorempia pelaajia on syytä valvoa, mitä he pelaavat ja liika pelaaminen on taas asia erikseen. On myös tärkeää, että pelaaja on henkisesti sillä tasolla, että erottaa mikä on peliä ja mikä todellisuutta. Soliaalinen kanssa käyminen on myös tänä päivänä isona osana pelaamista. Pelaajien ikähaarukka alkaa olla jo hyvin laaja ja luulen, että koko ajan yhä vanhemmat pelaavat videopelejä siinä samalla kun pelit kehittyvät ja kehittyvät retropelaajista puhumattakaan.

Nykyään pelien parissa viihtyminen on hyvin erilaista, kuin mitä se oli lapsena. Pikku nassikkana lähes tulkoon mikä tahansa peli maistui ja niitä jaksoi tahkota läpi kerta toisensa jälkeen, mutta näin aikuisiällä pelinautinto koostuu lähinnä tunnelmista ja fiiliksistä, sekä netissä kilpailemisesta sen sijaan, että peli kuin peli pitäisi päästä vaikeimmalla tasolla läpi mahdollisimman nopeasti. Läheskään niin moni peli ei tee enää vaikutusta, mitä vielä esimerkiksi 15 vuotta sitten, mutta tarjontaa on sitäkin enemmän, joten helmien löytäminen sikojen joukosta vaatii joskus taustatyötä. Onneksi nykyään on Internet, Youtube ja monia peliarvosteluja tekeviä sivustoja, joista helposti selvittää onko peli mahdollisesti ostamisen arvoinen.

Kavereiden kanssa pelaaminen on hauskaa kisaamista tai tiimipeliä, joko netin välityksellä tai kohtisohvalta jaetulla ruudulla pelattuna. Joskus harvinaisena herkkuna myös lanit, kun saadaan muutama kone samaan huoneeseen. Ikäväkseni jaetun ruudun moninpelit alkavat olla tänä päivänä jo harvinaisuus netin yleistyttyä käytännössä joka talouteen ja konsoliin. Se on sääli, koska split screenillä on tullut varmasti parhaat moninpeli muistoni ikinä ja se mahdollisti yhdessä pelaamisen kavereiden ollessa kylässä ilman, että kaikkien tarvitsi raahata omia konsoleita (jopa näyttöjä) mukanansa. Ei nettipeli missään nimessä huono asia ole, mutta kaipaan silti lisäksi näitä jaetun ruudun turnajaisia koti-illan istujaisiin. Yhden kaverin kanssa meillä onkin peli-illoissa klassikoiksi muodostuneet mm. Worms Revolution (PS3), Mod Nation Racers (PS3) ja Call of Duty Black Ops 2 (PS3). Nämä menneen sukupolven pelit pärjäävät uudelle sukupolvelle, koska paikallinen toimiva moninpeli ja kahdessa jälkimmäisessä kirsikkana kakun päällä jaetulla ruudulla liittyminen nettikarkeloihin!

Yksin pelatessani pelimaailmaan uppoutuminen onkin sitten oma juttunsa. Mielestäni peleissä tärkeää on tunnelma ja siellä pelin maailmassa olemisen tuntu. Aina sen ei tarvitse olla niin kovin realistista kunhan vaan on toteutettu hyvin. Hyvät kontrollit ja selkeä grafiikka ovat myös nykyään iso vaikuttava tekijä pelifiilikseen. Pidän peleistä mihin on helppo päästä sisään ja pelata tovi tai pari sen kummempaa ajattelematta esim Wolfenstein The new order (PS4) on maistunut viime aikoina oikein hyvältä pienissä erissä. Sitten on myös kiva, että on "työn alla" yksi isompi peli mihin uppoutua silloin, kun aikaa on pidemmille sessioille esim Witcher 3 Wild hunt (PS4). Netissä "yksin" pelatessani kovia tapauksia ovat viime aikoina olleet Trials Fusion (PS4) ja Rocket League (PS4). Myös Call of Duty sarjasta on melkein kaikki osat tullut hankittua loistavan nettipelinsä johdosta.

Miksi keskeneräisiä pelejä julkaistaan? Nykyään lähes poikkeuksetta, kun ostaa peliuutuuden joko fyysisen tai digitaalisen, on pelin asennuttua jo ensimmäinen päivitystiedosto ladattavana. Eipä siitä itselleni suurta vaivaa ole siinä samalla asennella sekin, mutta monesti peli sisältää sen jälkeenkin vielä paljon korjattavia asioita, joita fiksaillaan myöhemmissä päivityksissä. Viime ajoilta hyvinä esimerkkeinä Assasin's greed Unity ja pelikelvoton Batman Archam city (PC versio). Sitten isompi harmi tämä onkin niille harvoille, joilla ei ole konsoli yhteydessä nettiin. Niinpä ei päivityksiäkään silloin saada ladattua.

Oma pelihistoriani alkoi vuonna 1998, kun sain viimein joululahjaksi oman Playstationin ja peliksi siihen Tekken 2. Sitä ennen olin toki kavereilla pelaillut joskus Nintendoa, Sega Mega Drivea, Pleikkaria ja vanhoja PC pelejä. Kaikki Playstationit (käsikonsoleita lukuunottamatta) on tullut hankittua pariinkin otteeseen vanhemman version hajottua. Xbox 360 tuli kerran heräteostoksena, mutta myin sen myöhemmin pois, kun halusin mieluummin pysyä Sonyn puolella. Myös GameBoy Pocket löytyi aikoinaan kokoelmista, mutta nykyään pelailen melko puhtaasti Pleikkareilla.

Kiroilu musiikissa

Töissä aamukuormaa purkaessa radio on hyvin piristävä elementti. Välillä sieltä tulee hyvää läppää juontajien toimesta etenkin Suomipopin aamulypsyssä, mutta myös paljon musiikkia, pääasiassa listahittejä. Muuten en radiota juurikaan kuuntele, koska näistä radiohiteistä hädintuskin puolet on nykyään edes sitä tasoa, että kestäisi kuunnella päätä hajottamatta... Noh makuasioitahan noi, mutta nyt asiaan.

Musiikkia kuunnellessa tulee pohdittua kaikenlaisia biiseihin liittyviä asioita, esim nyt viime aikoina olen miettinyt kiroilua musiikissa. En pidä sitä oikeen minään, kun joka toista lausetta tuetaan voimasanalla. Pahimmillaan se on jopa raivostuttavaa ja halpamaista. On taito käyttää kirosanoja oikein ja oikeissa paikoissa. Mieleeni on asiaa kelaillessani jäänyt viime aikoina muutama suomalainen esimerkki erittäin onnistuneesta kiroilusta musiikissa, jossa itselläni ainakin pyyhkäisee kylmän väreet kehossani aina kohdan kuultuani. Nämä esimerkit ovat todella epätyypillisiä omaan musiikkimakuuni, mutta mitä pienistä, kun ei nekään meistä.

Ensimmäinen, joskin melko vanha biisi on Maija Vilkkumaa - EI. "...Ja hän tietää ettei taiat auta, hän huutaa päästä mut ulos jumalauta". Hrrr toimii!

Maija Vilkkumaa - Ei 

Toinen esimerkki tulee rääväsuulta Petri Nygård - SEOPETRII. "Mu riimit on pippurikaasuja, katon teitä alaspäin vittu mitä raasuja!". Voi sitä puistatuksen määrää kun ton kohdan kuulee!

Petri Nygård - SEOPETRII 

Kolmas ja tuorein esimerkki on Arttu Wiskari - Sirpa. "Joku huusi saatanan koditon, aivan sama mulla onni on". Damn!

Arttu Wiskari - Sirpa


Kertokaas ihmiset tuleeko teille samoja fiboja tai mitä muuten olette mieltä kiroilusta musiikissa?